Maaliskuun ruusut

23 февраля, 2010

Maaliskuun kahdeksantena vuonna 1967 nuoressa perheessäni oli kiirettä. Aamuvarhaisella piti viedä vaimo Helsingin Naistenklinikalle, jossa sitten iltapäivällä vartin yli kolmen syntyi esikoisemme, 3.140 grammaa painava ja 46,5 senttiä pitkä tytär. Ainakin vuoden ajan laskin aikaa tuosta maaliskuun kahdeksannen päivän hetkestä. Kun kysyttiin, miten vanha Sarisi on, osasin vastata minuutilleen.

Silloin en oikeastaan kiinnittänyt huomiota siihen, että esikoisen syntymäpäivä oli Kansainvälinen Naistenpäivä. Vasta myöhemmin huomasin, että tässähän on syytä aina vähän yleisempäänkin juhlaan.

Perinteellisesti Suomessa juhlittu toukokuun toinen sunnuntai äitienpäivänä ja maaliskuun kahdeksas eivät minun maailmassani kilpaile keskenään. Molemmilla on arvonsa ja ajatuksensa. Maaliskuun kahdeksannen minä koen enemmän kansainvälisenä naisten tasa-arvoisuuden päivänä ja toukokuun toisen sunnuntain perheen sisäisenä hellyyden päivänä, kiitoksen päivänä omalle äidille.

Mutta molemmissa on jotain elämää suurempaa, sellaista jota ei voi sanoiksi pukea, vaikka kuinka hyviä maljapuheita yrittäisikin. Kaikki ei ihmisten välillä ole vain fyysistä ja taloudellista, vaan todellinen tunne parhaimmillaan on jotain mystistä, selittämätöntäkin. Ehkä juuri siksi Mona Lisan hymyn ratkaisuun ei ole riittänyt edes puoli tuhatta vuotta.

Onko elämä mennyt eteenpäin sitten viime vuoden maaliskuun kahdeksannen? Olemmeko muistaneet niitä kauniita sanoja, joita me miehet kohdistimme läheisimmillemme tai yleisestikin?

Naisten saama palkkaeuro on edelleen paljon alle euron, vaikka juuri äskettäin esimerkiksi kunnallisen alan palkkaratkaisuissa naisvaltaisia aloja hieman korjattiinkin. Mutta yksi kerta ei riitä, vaan sen pitäisi tapahtua vielä seitsemän kertaa seitsemän kertaa.

Sen 43 vuoden aikana, jona olen viettänyt esikoiseni syntymäpäivää, kehitys on kuitenkin ollut huikaiseva. Mutta enpä voinut ajatella, että tapaisin häntä korkeintaan kerran vuodessa, kun hän asuu melkein toisella puolella maapalloa ja kymmenen tunnin aikaeron päässä. Niin kaukana mutta sittenkin niin lähellä.

Kansainvälisen Naistenpäivän suuri tehtävä on, että voisimme tuntea toisemme läheisiksi – missä tahansa sitten elämmekin – ja toimia heidän hyväkseen.

Seppo Sarlund

Lehdistöneuvos

1 Star2 Stars3 Stars4 Stars5 Stars (Еще не оценили)
Loading ... Loading ...

Комментарии



Есть что сказать?






Яндекс цитирования