Koulumuistoja

24 мая, 2009

Pääsiäisen aikaan sain puhelinsoiton, että ensi vuonna toukokuun viimeisenä olisi saavuttava entiselle koulullemme. Olisimme kunniavieraita lakkiaisjuhlassa. On puoli vuosisataa siitä, kun meistä tuli ylioppilaita.

Kun vuonna 1952 aloitimme oppikoulumme, meitä ensiluokkalaisia oli peräti 44, kaikki poikia. Ylioppilaiksi tuli sitten kahdeksan vuotta myöhemmin vain kuusi. Se oli pieni luokka. Tuskin koskaan olen jännittänyt niin kovasti kuin silloin päättäjäisjuhlassa, jossa luokkatoverini olivat valinneet minut pitämään kiitospuheen kuten nytkin.

Puhuin luonnon keväisestä vihreydestä, joka voimistuu. Yritämme työntää juuremme yhä syvemmälle suomalaiseen maailmaan. Yksi vaihe elämässämme on takana ja nyt alkaa uusi, jossa etsimme paikkaamme yhteiskunnassa. Koulumme oli Kuopion klassillinen lyseo, jossa ensimmäisenä vieraana kielenä oli luettu latinaa. Puheessa piti olla tietysti latinankielisiä “elämän totuuksia”, kuten non scolae sed vitae discimus, emme opiskele koulua vaan elämää varten.

Luokassamme oli hyvä me- henki. Myöhemminkin olemme usein yhdessä tavanneet. Kaikki ovat varsinaisen elämäntyönsä tehneet ja eläköityneet ja yhden olemme jo saatelleet viimeiselle matkalleen. Yhdessä olimme myös koko kahdeksan vuotta meitä hoivailleen entisen, lähes satavuotiaan luokanvalvojamme hautajaisissa. Sanoimme häntä, uskonnonopettajaamme, Saaraksi ja Saaran poikina pysymme koko elämämme.

Vuonna 1960 ylioppilaita tuli koko maassa noin 10 000, nyt yli kolminkertainen määrä. Meille kaikille löytyi yliopistosta opiskelupaikka heti. Niin meidän luokan pojista tuli lääkäri, hammaslääkäri, pappi, suomenkielen opettaja, upseeri ja toimittaja.

Nyt vuotta ennen juhlaamme olen jo monena yönä herännyt pohtimaan, mitä puhun ja miten tervehdin vanhaa kouluani. Miten rohkaisisin nuoria, joita uusia ylioppilaita tulee kuulemma jo yli sata kerralla ja tyttöjä enemmän kuin poikia. Elämänohjeita en uskalla antaa, kun en ole pystynyt niitä itsekään noudattamaan.

Vaikka koulussa luetaan vielä latinaakin, niin se on myös suomalaisten mäkihyppääjien koulu Puijon hyppyrimäen juuressa. Maan mainiot mäkikotkatkin tulevat sieltä.

Suurin ero kai lienee nyt siinä, että me olimme tiukasti sidoksissa koteihimme, kotiseutuumme, historiaamme, köyhyydestämme huolimatta sodanjälkeiseen tulevaisuuden uskoomme. Kukaan meistä ei ollut käynyt vielä oman maan rajojen ulkopuolella. Nyt ylioppilaat astuvat rajattomaan maailmaan, jossa kaikki tieto on heti käytettävissä. Mutta minne he pääsevät sitä jalostamaan oman minuutensa ja yhteiskuntansa rakentamiseksi?

Meidän aikanamme on säilynyt rauha ja edistys, mutta miten käy heidän?

Seppo Sarlund
Lehdistöneuvos